No. 64 Taistelu lapsista
General Summary
”Sinä olet hyljeksitty, temppelille hylätty, ilman todellisia ystäviä. Äitisikään ei halunnut sinua, joten miksi luulet, että mekään haluaisimme olla kanssasi?”
Nuo sanat viiltävät syvältä ja jättävät jälkensä. Tiedän, ettei ne pidä paikkaansa. Ainakaan suurelta osin. Silti nuo sanat sattuvat. Miksi? Ehkä siksi, että ne tulevat Noamin suusta. Hänen katseensa on lasittunut, joten hän ei ole oma itsensä. Silti nuo lauseet tulevat hänen sisältään. Siitä, miten hän on tarkastellut minua ja elämääni. Ajatteleeko hän todella noin minusta?
---
Halusin hakata tädin tohjoksi heti ensi kättelyssä, mutta se perhanan pahanilmanlintu katosi yhtä nopeasti, kun koko kaaos oli syntynyt. Noam seisoi suoraan edessäni. Hän sabotoi yrityksiämme päästä käsiksi hänen tätiinsä. Hageillä on näemmä erittäin vahvat tavat pitää sätkynukkensa aisoissa. Ehkä saisin Noamin heräämään. Ehkä.
Lyöntini jälkeen Noam pysähtyy paikoilleen. Voisin lyödä vielä uudelleen, mutta kuulen useiden nopeiden askeleiden lähestyvän kuistilta sisälle taloon. Helvetin punanuttuja! Tyydyn huutamaan Noamille voisiko tämä vittu herätä?!
Yritykseni tulee olemaan turha. Tiedän sen jo ennen, kun juoksen eteiseen. Silti minun on pakko yrittää. Jos ei mitään muuta, ainakin voisin pelata aikaa. Antaa heille edes pienen hetken kääntää tämä meidän hyväksemme.
Useat metalliset saappaat iskeytyvät lihaan, murtaen samalla luita tehden silmitöntä tuhoa. Vielä hetki. Hänen täytyisi yrittää. Pysyä pystyssä vielä hetki pidempään. Tuo hetki on kuitenkin nopeasti ohi. Sirppien repiessä Rietan ihon auki, hän ei voi olla miettimättä, oliko hän tehnyt tarpeeksi? Monet pienet askeleet jatkavat eteenpäin jättäen puisen lattian punertumaan kerran niin lämpöisestä verestä.
---
Joku voisi sanoa kuolemaa tutuksi vieraaksi, kun Rietasta puhuttiin. Todellisuudessa se ei edes ollut hänelle niin vieras asia. Rieta odottaa heräävänsä samalta tutulta saarelta Astraalimerellä, mutta kauhukseen hän huomaa olevansa uponneena kylmään veteen. Missä on pinta? Missä hän edes oli? Ei tämä voinut olla Kuningattaren valtakuntaa! Pakokauhu on ottamassa vallan. Minne suuntaan uida?! Ilmakuplat karkaavat Rietan suusta ja suunnistavat alaspäin. Hän on siis ylösalaisin. Nyt hänellä on suunta. Enää pitäisi uida pinnalle ennen, kun keuhkot tyhjenevät.
Uidessaan Rieta kiinnittää huomiota kupliin ja lähes jähmettyy paikalleen. Kuplat ovat kuin ikkunoita elävään elämään. Punanutut juoksevat poispäin Rietasta, täti heittää magiaa Elianaa kohti, outo sarvipäinen mies hamuaa lapsia itselleen. Sitten ilmestyy täysin musta kupla, jonka sisällä on jotain.. mustaa. Sulka? Rieta koittaa napata tuota itselleen, mutta jokaisella yrityksellä kupla karkaa aina vain kauemmas. Alapuolelta kohoaa jotain. Ensin tulee luonnoton kylmyys, joka jäädyttäisi helposti jokaisen sen tielle jäävän. Sen jälkeen tunne jostakin olemuksesta. Rieta ei jää katsomaan taakseen. Hän ui niin nopeasti, kun vain pystyy ja silti tuo avaruudellinen kylmyys saavuttaa.
Kaikki lämpö katoaa maailmasta. Kuolettava kylmyys hipoo jalkateriä. Oliko kuolemakin taistelua?
Käsi rikkoo veden pinnan, ottaa kiinni ja vetää takaisin elämään. Taakse jää kylmyys. Tunne uhasta. Antiteesi olemassaololle.
---
Veri virtaa jälleen vahvana suonissani ja Eliana seisoo yläpuolellani.
”Ei vielä. Vielä ei ole aika.”
Katseeni osuu pariin punanuttuun ja niiden takanaan seisovaan korrediin. Kortit olivat jaettu näemmä uudestaan. Nyt olisi mahdollista kääntää tilanne meidän voitoksemme. Noam seisoo kauempana ilman paitaa, kimaltaen, suorastaan säteillen lämmintä valoa. Mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Hänen katseensa on taas terävä. Olemme saaneet hänet takaisin. Toivottavasti lopullisesti. Tädin talo on muuttunut. Poissa ovat lämpö ja illuusio vastaanottavaisesta kodista. Tilalle ovat ilmestyneet lahonneet lattialaudat, mädät tekstiilit ja kapiset oravat. Eliana tipahtaa pahan rusauksen saattelemana maahan. Ei tänään ystävä, ei vielä.
Korred saa nyt tuntea nahoissaan, miltä tuntuu olla hakattavana. Juoksen olentoa kohti ja nappaan tuon parrastaan kiinni. Hyppy seinän kautta ja parta on sopivasti kietoutunut korredin kaulan ympäri. Veto ja nopea nykäisy kohti polvea. Tunnen kuinka olennon selkä napsahtaa kahtia ja tämä kaatuu kuolleena eteeni. Muut ovat vielä kiireisiä tahoiltaan, joten juoksen kohti huonetta, jossa lapsia pidettiin. Tulen ovi läpi vauhdilla. Ne eivät olleetkaan lukossa. Lapsia ei kuitenkaan näy missään. Se helvetin kurttuinen sarvipää! Muut tulivat nopeasti perässä. Thia ja Noam löysivät nopeasti oikean suunnan. Metsäaukealla meitä vastassa oli luola. Noam kuitenkin kehotti meitä pysähtymään. Hän oli nähnyt tätinsä väijymässä läheisessä pusikossa. Emme todellakaan antaneet tuon livistää meiltä uudestaan.
Katseemme kohtaa Noamin kanssa.
”Sinulla ei ole oikeita ystäviä.”
Hän on loitsimassa, mutta empii. Olen liian lähellä.
”Kukaan ei pidä sinusta.”
Minä kyllä kestän sen. Tee se!
Valtava tulimeri iskeytyy tädin ja minun päälle. Liekit polttavat, mutta minä kestän. Täti ei. Hän huutaa tuskissaan ja katoaa savuna ilmaan. Ei hän olisi empinyt, jos nuo sanat olisivat tulleet sydämestä. Olisiko kenties aika aloittaa alusta? Ja sitten tuo helvetin sekopää! Eliana siis. Rakastan sinua, mutta ei helvetti sentään! Mitä hän oikein ajatteli? Alkaa nyt riehumaan tädin talossa ilman minkäänlaista suunnitelmaa! Hänellä tosin on pointti. Jos hän ei olisi tehnyt sitä, minä olisin. Ja jos minä en olisi tehnyt sitä, Thia olisi aivan varmasti.
---
Thian ketut raahaavat miehen ulos yhdestä monista luolan koloista. Minä haluan nuo sarvet. Aivan sama voinko tehdä niistä mitään, mutta minä haluan ne. Noamista se on huono idea, mutta Eliana pitää sivummalla säkin suuta auki. Tämä kyllä mahtuisi sen toisen ruumiin lisäksi. Minkä toisen ruumiin?
Säkissä on jo Valzidran paloiteltu ruumis. Tietenkin siellä on. Kuinkas muutenkaan..
Nuo sanat viiltävät syvältä ja jättävät jälkensä. Tiedän, ettei ne pidä paikkaansa. Ainakaan suurelta osin. Silti nuo sanat sattuvat. Miksi? Ehkä siksi, että ne tulevat Noamin suusta. Hänen katseensa on lasittunut, joten hän ei ole oma itsensä. Silti nuo lauseet tulevat hänen sisältään. Siitä, miten hän on tarkastellut minua ja elämääni. Ajatteleeko hän todella noin minusta?
---
Halusin hakata tädin tohjoksi heti ensi kättelyssä, mutta se perhanan pahanilmanlintu katosi yhtä nopeasti, kun koko kaaos oli syntynyt. Noam seisoi suoraan edessäni. Hän sabotoi yrityksiämme päästä käsiksi hänen tätiinsä. Hageillä on näemmä erittäin vahvat tavat pitää sätkynukkensa aisoissa. Ehkä saisin Noamin heräämään. Ehkä.
Lyöntini jälkeen Noam pysähtyy paikoilleen. Voisin lyödä vielä uudelleen, mutta kuulen useiden nopeiden askeleiden lähestyvän kuistilta sisälle taloon. Helvetin punanuttuja! Tyydyn huutamaan Noamille voisiko tämä vittu herätä?!
Yritykseni tulee olemaan turha. Tiedän sen jo ennen, kun juoksen eteiseen. Silti minun on pakko yrittää. Jos ei mitään muuta, ainakin voisin pelata aikaa. Antaa heille edes pienen hetken kääntää tämä meidän hyväksemme.
Useat metalliset saappaat iskeytyvät lihaan, murtaen samalla luita tehden silmitöntä tuhoa. Vielä hetki. Hänen täytyisi yrittää. Pysyä pystyssä vielä hetki pidempään. Tuo hetki on kuitenkin nopeasti ohi. Sirppien repiessä Rietan ihon auki, hän ei voi olla miettimättä, oliko hän tehnyt tarpeeksi? Monet pienet askeleet jatkavat eteenpäin jättäen puisen lattian punertumaan kerran niin lämpöisestä verestä.
---
Joku voisi sanoa kuolemaa tutuksi vieraaksi, kun Rietasta puhuttiin. Todellisuudessa se ei edes ollut hänelle niin vieras asia. Rieta odottaa heräävänsä samalta tutulta saarelta Astraalimerellä, mutta kauhukseen hän huomaa olevansa uponneena kylmään veteen. Missä on pinta? Missä hän edes oli? Ei tämä voinut olla Kuningattaren valtakuntaa! Pakokauhu on ottamassa vallan. Minne suuntaan uida?! Ilmakuplat karkaavat Rietan suusta ja suunnistavat alaspäin. Hän on siis ylösalaisin. Nyt hänellä on suunta. Enää pitäisi uida pinnalle ennen, kun keuhkot tyhjenevät.
Uidessaan Rieta kiinnittää huomiota kupliin ja lähes jähmettyy paikalleen. Kuplat ovat kuin ikkunoita elävään elämään. Punanutut juoksevat poispäin Rietasta, täti heittää magiaa Elianaa kohti, outo sarvipäinen mies hamuaa lapsia itselleen. Sitten ilmestyy täysin musta kupla, jonka sisällä on jotain.. mustaa. Sulka? Rieta koittaa napata tuota itselleen, mutta jokaisella yrityksellä kupla karkaa aina vain kauemmas. Alapuolelta kohoaa jotain. Ensin tulee luonnoton kylmyys, joka jäädyttäisi helposti jokaisen sen tielle jäävän. Sen jälkeen tunne jostakin olemuksesta. Rieta ei jää katsomaan taakseen. Hän ui niin nopeasti, kun vain pystyy ja silti tuo avaruudellinen kylmyys saavuttaa.
Kaikki lämpö katoaa maailmasta. Kuolettava kylmyys hipoo jalkateriä. Oliko kuolemakin taistelua?
Käsi rikkoo veden pinnan, ottaa kiinni ja vetää takaisin elämään. Taakse jää kylmyys. Tunne uhasta. Antiteesi olemassaololle.
---
Veri virtaa jälleen vahvana suonissani ja Eliana seisoo yläpuolellani.
”Ei vielä. Vielä ei ole aika.”
Katseeni osuu pariin punanuttuun ja niiden takanaan seisovaan korrediin. Kortit olivat jaettu näemmä uudestaan. Nyt olisi mahdollista kääntää tilanne meidän voitoksemme. Noam seisoo kauempana ilman paitaa, kimaltaen, suorastaan säteillen lämmintä valoa. Mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Hänen katseensa on taas terävä. Olemme saaneet hänet takaisin. Toivottavasti lopullisesti. Tädin talo on muuttunut. Poissa ovat lämpö ja illuusio vastaanottavaisesta kodista. Tilalle ovat ilmestyneet lahonneet lattialaudat, mädät tekstiilit ja kapiset oravat. Eliana tipahtaa pahan rusauksen saattelemana maahan. Ei tänään ystävä, ei vielä.
Korred saa nyt tuntea nahoissaan, miltä tuntuu olla hakattavana. Juoksen olentoa kohti ja nappaan tuon parrastaan kiinni. Hyppy seinän kautta ja parta on sopivasti kietoutunut korredin kaulan ympäri. Veto ja nopea nykäisy kohti polvea. Tunnen kuinka olennon selkä napsahtaa kahtia ja tämä kaatuu kuolleena eteeni. Muut ovat vielä kiireisiä tahoiltaan, joten juoksen kohti huonetta, jossa lapsia pidettiin. Tulen ovi läpi vauhdilla. Ne eivät olleetkaan lukossa. Lapsia ei kuitenkaan näy missään. Se helvetin kurttuinen sarvipää! Muut tulivat nopeasti perässä. Thia ja Noam löysivät nopeasti oikean suunnan. Metsäaukealla meitä vastassa oli luola. Noam kuitenkin kehotti meitä pysähtymään. Hän oli nähnyt tätinsä väijymässä läheisessä pusikossa. Emme todellakaan antaneet tuon livistää meiltä uudestaan.
Katseemme kohtaa Noamin kanssa.
”Sinulla ei ole oikeita ystäviä.”
Hän on loitsimassa, mutta empii. Olen liian lähellä.
”Kukaan ei pidä sinusta.”
Minä kyllä kestän sen. Tee se!
Valtava tulimeri iskeytyy tädin ja minun päälle. Liekit polttavat, mutta minä kestän. Täti ei. Hän huutaa tuskissaan ja katoaa savuna ilmaan. Ei hän olisi empinyt, jos nuo sanat olisivat tulleet sydämestä. Olisiko kenties aika aloittaa alusta? Ja sitten tuo helvetin sekopää! Eliana siis. Rakastan sinua, mutta ei helvetti sentään! Mitä hän oikein ajatteli? Alkaa nyt riehumaan tädin talossa ilman minkäänlaista suunnitelmaa! Hänellä tosin on pointti. Jos hän ei olisi tehnyt sitä, minä olisin. Ja jos minä en olisi tehnyt sitä, Thia olisi aivan varmasti.
---
Thian ketut raahaavat miehen ulos yhdestä monista luolan koloista. Minä haluan nuo sarvet. Aivan sama voinko tehdä niistä mitään, mutta minä haluan ne. Noamista se on huono idea, mutta Eliana pitää sivummalla säkin suuta auki. Tämä kyllä mahtuisi sen toisen ruumiin lisäksi. Minkä toisen ruumiin?
Säkissä on jo Valzidran paloiteltu ruumis. Tietenkin siellä on. Kuinkas muutenkaan..
Report Date
31 May 2025
Comments