No. 63 Täti
General Summary
Kuka nämä säännöt on laatinut?! Mitä väliä, jos jo ”pelistä” pudonneet herätetään? Helvetin itseään täynnä olevat fey haltijat! Joten jos tuo vauhti tuolla kentällä ei vilkastu, me emme pääse lähtemään täältä koskaan.
”Juokse, juokse, juokse! Kovempaa, pitempiä askeleita ja ota ne pienet kätesi mukaan liikkeeseen! Eieieiei, kuuntele! Haluatko sinä voittaa tämän kisan? Siinä tapauksessa kuuntele mitä minä sanon ja tee niin kun minä sanon!”
Kohta Elianakin oli minun vieressäni huutamassa neuvoja lapsille. Lopulta neuvomalleni pienelle karvaiselle jyrsijälapselle alkoi valjeta homman nimi ja pian hän napsi muut lapset pelistä pois. Me voitettiin! Hahahahaa! Tai siis tarkoitan, että peli loppui, lapset muutettaisiin takaisin kivestä ja pääsisimme vihdoinkin lähtemään kotiin…
Kysyin Noamilta, miten posti täälläpäin toimii ja hetken kummasteltuaan minun kysymystäni, suuntasimme paikallista postitoimistoa päin, joka onneksi sattui olemaan lähellä feyporttia. Takanamme tuli kuitenkin yllättävän hiljaista ja kun käännyimme, Elianaa ja lapsia ei näkynyt missään. Jäivätkö he kenties kauemmas? Oliko lasten kengät huonosti ja Elianan täytyi sitoa ne uudestaan. Rakas Kuningatar, ei enää vaikeuksia, ei täällä.
”Hän toivoi näkevänsä minun huoneeni.”
Se oli toive. Eliana ja lapset olivat paikassa, jonne me emme halunneet heidän missään tapauksessa päätyvän. Kuinka tämä on edes mahdollista? Miten me päädymme aina näihin tilanteisiin? Onko kellään muulla näin huonoa onnea? Noamilla oli myös jotain muuta kerrottavaa meille. Viimeksi, kun Noam halusi kertoa jotain minulle ja Thialle, hän yski verta pitkin pöytää ja kertoi tekevänsä tiedostamattaan töitä tädillensä. Mitähän se tällä kerralla olisi? Eli täti näkee hänen silmiensä kautta ja kuulee hänen korvillaan. Aivan mahtavaa. Siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli ottaa Noamin päästä kiinni ja huutaa tädille pari valittua sanaa oikein lähietäisyydeltä, mutta ehkä olisi kuitenkin parempi, etten tee niin. Kutsuminen ei auttanut. Me emme taianomaisesti päätyneet hänen tätinsä luokse niin kuin viime kerralla. Vielä oli kuitenkin yksi mahdollisuus. Noamin teleportti. Hän tiesi tarkalleen, missä hänen tätinsä asui. Tietenkin hän tiesi, olihan Noam asunut siellä koko lapsuutensa. Virhemarginaali olisi näin ollen hyvin pieni. En haluaisi millään muotoa enää päätyä aavalle merelle uimaan merihirviöitä karkuun. Kestä vielä hetki Eliana, me olemme tulossa.
Onneksemme päädyimme tädin puutarhaan. Liraelin ulkovaatteet olivat kuistilla, mutta Haelanin vaatteista ei näkynyt jälkeäkään. Noam käveli reippaasti sisään taloon ja me seurasimme Thian kanssa perässä. Keittiönpöydän ääressä jokin näkymätön kuori pähkinöitä kulhoon. Elianasta ja lapsista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Emme joutuneet odottamaan kauaa, kun tuttu pieni muori asteli keittiöön. Elianan ja lapset olisivat siis Noamin huoneessa. Täti ei olisi halunnut päästää Noamia sisään. Huomautin kuitenkin, että täti itse oli aluksi sanonut, että huone on Noamin. Vanhasta huoneesta ei siinä vaiheessa ollut puhettakaan. Lopulta täti suostui avaamaan oven. Eliana ja lapset olivat turvassa, mutta vain Eliana saisi lähteä. Yritin miettiä pääni puhki mitä kerrottiin hagien diileistä ja pystyisinkö löytämään edes pienen porsaanreiän, josta mahtuisimme kaikki läpi. Me emme jättäisi lapsia tänne, se oli varmaa.
Ajatukseni keskeytyivät useisiin kirkkaisiin valonvälähdyksiin. Kuuteen sellaiseen jos tarkkoja ollaan. Eliana oli tehnyt aikeensa selväksi, mutta yhtä nopeasti, kun valonsäteet olivat syntyneet, ne myös katosivat. Täti oli estänyt osan, mutta huolestuttavampaa oli, että Noam oli estänyt toisen puolen. Meidän piti vain lähettää yksi kirje ja palata Cleamondiin. Yksi kirje ja Cleamond. Kuinka tämäkin oli aivan liikaa pyydettäväksi?
”Juokse, juokse, juokse! Kovempaa, pitempiä askeleita ja ota ne pienet kätesi mukaan liikkeeseen! Eieieiei, kuuntele! Haluatko sinä voittaa tämän kisan? Siinä tapauksessa kuuntele mitä minä sanon ja tee niin kun minä sanon!”
Kohta Elianakin oli minun vieressäni huutamassa neuvoja lapsille. Lopulta neuvomalleni pienelle karvaiselle jyrsijälapselle alkoi valjeta homman nimi ja pian hän napsi muut lapset pelistä pois. Me voitettiin! Hahahahaa! Tai siis tarkoitan, että peli loppui, lapset muutettaisiin takaisin kivestä ja pääsisimme vihdoinkin lähtemään kotiin…
Kysyin Noamilta, miten posti täälläpäin toimii ja hetken kummasteltuaan minun kysymystäni, suuntasimme paikallista postitoimistoa päin, joka onneksi sattui olemaan lähellä feyporttia. Takanamme tuli kuitenkin yllättävän hiljaista ja kun käännyimme, Elianaa ja lapsia ei näkynyt missään. Jäivätkö he kenties kauemmas? Oliko lasten kengät huonosti ja Elianan täytyi sitoa ne uudestaan. Rakas Kuningatar, ei enää vaikeuksia, ei täällä.
”Hän toivoi näkevänsä minun huoneeni.”
Se oli toive. Eliana ja lapset olivat paikassa, jonne me emme halunneet heidän missään tapauksessa päätyvän. Kuinka tämä on edes mahdollista? Miten me päädymme aina näihin tilanteisiin? Onko kellään muulla näin huonoa onnea? Noamilla oli myös jotain muuta kerrottavaa meille. Viimeksi, kun Noam halusi kertoa jotain minulle ja Thialle, hän yski verta pitkin pöytää ja kertoi tekevänsä tiedostamattaan töitä tädillensä. Mitähän se tällä kerralla olisi? Eli täti näkee hänen silmiensä kautta ja kuulee hänen korvillaan. Aivan mahtavaa. Siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli ottaa Noamin päästä kiinni ja huutaa tädille pari valittua sanaa oikein lähietäisyydeltä, mutta ehkä olisi kuitenkin parempi, etten tee niin. Kutsuminen ei auttanut. Me emme taianomaisesti päätyneet hänen tätinsä luokse niin kuin viime kerralla. Vielä oli kuitenkin yksi mahdollisuus. Noamin teleportti. Hän tiesi tarkalleen, missä hänen tätinsä asui. Tietenkin hän tiesi, olihan Noam asunut siellä koko lapsuutensa. Virhemarginaali olisi näin ollen hyvin pieni. En haluaisi millään muotoa enää päätyä aavalle merelle uimaan merihirviöitä karkuun. Kestä vielä hetki Eliana, me olemme tulossa.
Onneksemme päädyimme tädin puutarhaan. Liraelin ulkovaatteet olivat kuistilla, mutta Haelanin vaatteista ei näkynyt jälkeäkään. Noam käveli reippaasti sisään taloon ja me seurasimme Thian kanssa perässä. Keittiönpöydän ääressä jokin näkymätön kuori pähkinöitä kulhoon. Elianasta ja lapsista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Emme joutuneet odottamaan kauaa, kun tuttu pieni muori asteli keittiöön. Elianan ja lapset olisivat siis Noamin huoneessa. Täti ei olisi halunnut päästää Noamia sisään. Huomautin kuitenkin, että täti itse oli aluksi sanonut, että huone on Noamin. Vanhasta huoneesta ei siinä vaiheessa ollut puhettakaan. Lopulta täti suostui avaamaan oven. Eliana ja lapset olivat turvassa, mutta vain Eliana saisi lähteä. Yritin miettiä pääni puhki mitä kerrottiin hagien diileistä ja pystyisinkö löytämään edes pienen porsaanreiän, josta mahtuisimme kaikki läpi. Me emme jättäisi lapsia tänne, se oli varmaa.
Ajatukseni keskeytyivät useisiin kirkkaisiin valonvälähdyksiin. Kuuteen sellaiseen jos tarkkoja ollaan. Eliana oli tehnyt aikeensa selväksi, mutta yhtä nopeasti, kun valonsäteet olivat syntyneet, ne myös katosivat. Täti oli estänyt osan, mutta huolestuttavampaa oli, että Noam oli estänyt toisen puolen. Meidän piti vain lähettää yksi kirje ja palata Cleamondiin. Yksi kirje ja Cleamond. Kuinka tämäkin oli aivan liikaa pyydettäväksi?
Report Date
31 May 2025
Comments