No. 61 Rangaistus rakkaudesta
General Summary
Kun jotain vanhaa kuolee, uusi alku ottaa paikkansa elämän suuressa kiertokulussa. Tänään Thia hyvästelee Suuren Puun vehreät polut ja sulkeutuu Selunen syleilyyn. Yksi ovi aukeaa, toinen sulkeutuu. Thian halatessa Rietaa, Rieta ei voi olla ajattelematta niitä kaikkia seikkailuja, joita he ovat yhdessä kokeneet. Hän miettii niitä hetkiä, jolloin he ovat olleet toistensa tukena sekä kahdenkeskisiä keskusteluja, joissa he ovat pohtineet maailman menoa.
*”Maa antaa voimaa ja elämää, Kuu ottaa enemmän, kun antaa.”*
Ravannan sanat toistavat itseään Rietan päässä. Saisiko hän vielä saman vanhan Thian takaisin vai muuttuisiko hän tunnistamattomaksi? Olisiko heidän keskustelunsa enää samankaltaisia ja ärsyttäisikö Thia omalla, joskus liiankin pirteällä olemuksellaan, Rietaa vielä tulevaisuudessa? Nämä olivat kaikessaan asioita, joista Rieta ei olisi valmis luopumaan. Thian päätös ei vaikuttanut pelkästään häneen itseensä vaan myös kaikkiin hänen lähellään. Kuitenkin tämä oli Thian matka ja hänen olisi kuljettava se itse. Tuntui, että tuon nuoren ja naiivin haltijan tapaamisesta Nauravan Lahmian baaritiskillä oli vain hetki, mutta niin paljon oli ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Se, mitä tapahtuisi seuraavaksi, olisi Thian ja Kuuneidon käsissä. Valmistelut olivat tehty. Nyt olisi aika.
Thia asettuessa makaamaan lattian päällä muotonsa pitävään, kuun liikkeitä matkivaan altaaseen, Rieta katselee ylös taivaalle. He eivät ole enää Feywildissa. Astraalimeri aukeaa heidän edessään lukemattomine tähtineen, värikkäine astraalipölyineen, planetaarisine sumuineen, supernovineen ja sillä pienellä autuaalla hetkellä Rieta tuntee olevansa lähempänä sieluaan kuin koskaan ennen.
*”Haluan sinun muistavan Thian sellaisena kuin hän oli ennen tätä, koska kuu ottaa enemmän kuin antaa. Ja nyt me olemme täällä tukemassa häntä ja katsomassa ettei mitään pahaa pääse tapahtumaan.”*
Thia uppoaa syvemmälle altaaseen. Samaan aikaan maan tärinä ja ulvova tuuli saa vierailijat katsomaan ympärilleen. Ilma- ja maaelementaali ilmestyvät melkein kuin tyhjästä. Suojelevatko he alttaria? Eivätkö he olleet tervetulleita?
Maaelementaali juoksee kohti allasta, mutta Rieta astuu tämän ja Thian väliin. Eivät he olleet tulleet tänne epäkunnoittamaan Selunea. Maa muuttuisi tänään kuuksi. Mutta vierailijat eivät olleet se vaara, vaan mitä Kuu huntunsa alla piilottaa. Rieta muistelee heidän seikkailuaan Aurumissa ja kuinka he tulivat löytäneeksi useampia pieniä Selunen pyhättöjä ja turvaa tuovia kynttilöitä. Hän ajatteli näkemiään koristeellisia seinämaalauksia, joissa Kuu oli luvattu toiselle, mutta tämä rakastui Maahan. He tapasivat salaa, mutta luvattu sai tämän selville ja Kuun oli piilotettava rakkaansa. Näin kertoo versio Aurumin ikivanhoissa kiviseinissä, mutta mikä oli totuus? Ja kuka olikaan tämä luvattu?
Elementaalit pysähtyvät. Vierailijat eivät ole täällä etsimässä piilotettua. Rauhaa kestää kuitenkin vain hetken, kun häikäisevä valo työntää pysähtyneen hiljaisuuden tieltään. Nyt Rieta muistaa. Selune ja Terra olivat varjoissa kulkevia, katseilta piilossa olevia rakastavaisia. Selunen luvattu ei ollut kukaan muu kuin auringonjumala Pelor ja nyt hän oli löytänyt etsimänsä. Kolme Pelorin arkkienkeliä lentää lähemmäs vierailijoita. Yksi heistä lentää lähemmäs ja puhuttelee Rietaa. Rieta yrittää neuvotella sopuisaa lopputulosta, mutta Aurinko on ehdoton.
*”Sinä pyrkyrijumalattaren jälkeläinen. Minä Raziel teen jumalani sanan tiedettäväksi.”*
Maailma ei muodostu vain mustasta ja valkoisesta. Se on täynnä harmaan eri sävyjä. Sellaisia, jotka eivät kuuluu mustaan eivätkä valkoiseen. Asioita, joita ei voi yksinkertaistamalla selittää. Tekoja, joita ei voi sokeasti tuomita vain oikeana ja vääränä. Ne ovat asioita, jotka tekevät elollisista inhimillisiä. Ilman heitä ei olisi jumalia. Nyt kuitenkin mustavalkoiseen sokeuteen hukkunut jumala haluaa rangaista. Raziel kohottaa miekkansa ja iskee Rietaan. Isku osuu ja tuntuu, mutta Rieta ei hievahtaisikaan paikaltaan. Ei ennen, kun Thia olisi syntynyt uudeksi. Ei ennen, kun hän nousisi kuun muotoisesta altaastaan. Eikä Rieta myöskään antaisi anteeksi hänen Kuningatartaan solvanneelle. Ensimmäisen iskun jälkeen Raziel jäätyy paikoilleen. Hän ei pysty liikkumaan, mutta Kuningattaren munkki pystyy. Isku toisensa jälkeen Rieta jakaa toisenlaista oikeutta ja loppuun asti tämä oikeus olisi kulkenutkin, ellei itse Aurinko olisi puuttunut asiaan.
Thia herää vihdoinkin muutoksen unesta. Ilma höyryää kuumuudesta. Jotain suurta on tulossa. Jotain, joka tuhoaa kaiken tielleen osuvan. Vieraiden olisi nyt juostava pois, alas, takaisin Feywildiin. Pois tämän tuhon jaloista. Jähmettynyt enkeli tuijottaa vihaisesti Rietaan, mutta tämä tuijottaa vielä pahemmin takaisin. Älköön hän koskaan unohtako, että tavallinen kuolevainen melkein tappoi hänet. Ja älköön hän koskaan unohtako, että tavallinen kuolevainen voi nousta jumalaksi.
Rieta ohjaa Thian oikeaan suuntaan. He ovat kaikki vielä elossa. He kaikki juoksevat takaisin portaisiin, tielle, josta he tänne saapuivat. Heidän takaansa kuuluva levottomuus hiljenee. Silmille mieluinen hämärä ottaa heidät vastaan ja kylmä pohjoinen tuuli pyörii heidän ympärillään. He pääsivät pakoon, mutta mikä heitä odottaisi kaiken tämän jälkeen?
Mitä tapahtuu, kun suututtaa jumalan?
*”Maa antaa voimaa ja elämää, Kuu ottaa enemmän, kun antaa.”*
Ravannan sanat toistavat itseään Rietan päässä. Saisiko hän vielä saman vanhan Thian takaisin vai muuttuisiko hän tunnistamattomaksi? Olisiko heidän keskustelunsa enää samankaltaisia ja ärsyttäisikö Thia omalla, joskus liiankin pirteällä olemuksellaan, Rietaa vielä tulevaisuudessa? Nämä olivat kaikessaan asioita, joista Rieta ei olisi valmis luopumaan. Thian päätös ei vaikuttanut pelkästään häneen itseensä vaan myös kaikkiin hänen lähellään. Kuitenkin tämä oli Thian matka ja hänen olisi kuljettava se itse. Tuntui, että tuon nuoren ja naiivin haltijan tapaamisesta Nauravan Lahmian baaritiskillä oli vain hetki, mutta niin paljon oli ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Se, mitä tapahtuisi seuraavaksi, olisi Thian ja Kuuneidon käsissä. Valmistelut olivat tehty. Nyt olisi aika.
Thia asettuessa makaamaan lattian päällä muotonsa pitävään, kuun liikkeitä matkivaan altaaseen, Rieta katselee ylös taivaalle. He eivät ole enää Feywildissa. Astraalimeri aukeaa heidän edessään lukemattomine tähtineen, värikkäine astraalipölyineen, planetaarisine sumuineen, supernovineen ja sillä pienellä autuaalla hetkellä Rieta tuntee olevansa lähempänä sieluaan kuin koskaan ennen.
*”Haluan sinun muistavan Thian sellaisena kuin hän oli ennen tätä, koska kuu ottaa enemmän kuin antaa. Ja nyt me olemme täällä tukemassa häntä ja katsomassa ettei mitään pahaa pääse tapahtumaan.”*
Thia uppoaa syvemmälle altaaseen. Samaan aikaan maan tärinä ja ulvova tuuli saa vierailijat katsomaan ympärilleen. Ilma- ja maaelementaali ilmestyvät melkein kuin tyhjästä. Suojelevatko he alttaria? Eivätkö he olleet tervetulleita?
Maaelementaali juoksee kohti allasta, mutta Rieta astuu tämän ja Thian väliin. Eivät he olleet tulleet tänne epäkunnoittamaan Selunea. Maa muuttuisi tänään kuuksi. Mutta vierailijat eivät olleet se vaara, vaan mitä Kuu huntunsa alla piilottaa. Rieta muistelee heidän seikkailuaan Aurumissa ja kuinka he tulivat löytäneeksi useampia pieniä Selunen pyhättöjä ja turvaa tuovia kynttilöitä. Hän ajatteli näkemiään koristeellisia seinämaalauksia, joissa Kuu oli luvattu toiselle, mutta tämä rakastui Maahan. He tapasivat salaa, mutta luvattu sai tämän selville ja Kuun oli piilotettava rakkaansa. Näin kertoo versio Aurumin ikivanhoissa kiviseinissä, mutta mikä oli totuus? Ja kuka olikaan tämä luvattu?
Elementaalit pysähtyvät. Vierailijat eivät ole täällä etsimässä piilotettua. Rauhaa kestää kuitenkin vain hetken, kun häikäisevä valo työntää pysähtyneen hiljaisuuden tieltään. Nyt Rieta muistaa. Selune ja Terra olivat varjoissa kulkevia, katseilta piilossa olevia rakastavaisia. Selunen luvattu ei ollut kukaan muu kuin auringonjumala Pelor ja nyt hän oli löytänyt etsimänsä. Kolme Pelorin arkkienkeliä lentää lähemmäs vierailijoita. Yksi heistä lentää lähemmäs ja puhuttelee Rietaa. Rieta yrittää neuvotella sopuisaa lopputulosta, mutta Aurinko on ehdoton.
*”Sinä pyrkyrijumalattaren jälkeläinen. Minä Raziel teen jumalani sanan tiedettäväksi.”*
Maailma ei muodostu vain mustasta ja valkoisesta. Se on täynnä harmaan eri sävyjä. Sellaisia, jotka eivät kuuluu mustaan eivätkä valkoiseen. Asioita, joita ei voi yksinkertaistamalla selittää. Tekoja, joita ei voi sokeasti tuomita vain oikeana ja vääränä. Ne ovat asioita, jotka tekevät elollisista inhimillisiä. Ilman heitä ei olisi jumalia. Nyt kuitenkin mustavalkoiseen sokeuteen hukkunut jumala haluaa rangaista. Raziel kohottaa miekkansa ja iskee Rietaan. Isku osuu ja tuntuu, mutta Rieta ei hievahtaisikaan paikaltaan. Ei ennen, kun Thia olisi syntynyt uudeksi. Ei ennen, kun hän nousisi kuun muotoisesta altaastaan. Eikä Rieta myöskään antaisi anteeksi hänen Kuningatartaan solvanneelle. Ensimmäisen iskun jälkeen Raziel jäätyy paikoilleen. Hän ei pysty liikkumaan, mutta Kuningattaren munkki pystyy. Isku toisensa jälkeen Rieta jakaa toisenlaista oikeutta ja loppuun asti tämä oikeus olisi kulkenutkin, ellei itse Aurinko olisi puuttunut asiaan.
Thia herää vihdoinkin muutoksen unesta. Ilma höyryää kuumuudesta. Jotain suurta on tulossa. Jotain, joka tuhoaa kaiken tielleen osuvan. Vieraiden olisi nyt juostava pois, alas, takaisin Feywildiin. Pois tämän tuhon jaloista. Jähmettynyt enkeli tuijottaa vihaisesti Rietaan, mutta tämä tuijottaa vielä pahemmin takaisin. Älköön hän koskaan unohtako, että tavallinen kuolevainen melkein tappoi hänet. Ja älköön hän koskaan unohtako, että tavallinen kuolevainen voi nousta jumalaksi.
Rieta ohjaa Thian oikeaan suuntaan. He ovat kaikki vielä elossa. He kaikki juoksevat takaisin portaisiin, tielle, josta he tänne saapuivat. Heidän takaansa kuuluva levottomuus hiljenee. Silmille mieluinen hämärä ottaa heidät vastaan ja kylmä pohjoinen tuuli pyörii heidän ympärillään. He pääsivät pakoon, mutta mikä heitä odottaisi kaiken tämän jälkeen?
Mitä tapahtuu, kun suututtaa jumalan?
Report Date
31 May 2025
Comments